En tiedä kuinka monella on ollut koti-ikävä, mutta moni tietää varmasti sen tunteen kun kaipaa jotakin oikein kovasti mutta ei voi saada sitä. Ainakaan heti. Mulla on koti-ikävä koko ajan, ei suinkaan vanhempien luokse tai tänne omaan kämppään, vaan Brightoniin. Välillä tulee oikein kovia piikkejä, sellaisia kun tekis mieli vaan itkeä ja huutaa että "MIKSI, OI MIKSI". Nyt on tällainen piikki ollut jo viimeiset pari viikkoa. Katselen lähes päivittäin lentolippuja, junalippuja, hotelleja ja jopa asuntoja. Millä junalla pääsen mihinkin, paljon maksaisi hotellihuone viikoksi tai pariksi, jos säästäisin vuoden ja paiskisin oikein kovasti töitä, riittäisikö mulla pariksi kuukaudeksi varat vuokraan ja ruokaan jotta voisin etsiä Briteistä töitä. Mä vaan tiedän, että mä kuulun sinne.
Kotiin.
En puhu tästä "koti-ikävästäni" juurikaan, koska kyseessä on mulle henkilökohtainen aihe jolle on naurettu vaikka olen ihan tosissani. Pari lähintä ystävääni tietää tästä ja he ymmärtävät minua, mikä on hyvä. Sen sijaan, tämä on varmaan yksi niistä harvoista aiheista, joissa oma äitini ei ymmärrä mua. Uudelle kielikurssille vaan, tai vaikka parin viikon lomalle. EI SE RIITÄ. Tiedän, että hän ei haluaisi mun muuttavan mihinkään meren toiselle puolen, tai varsinkaan perustavan perhettä sinne. Liian kaukana, liian kaukana. Toisaalta, pitääkö tässä asiassa kuunnella omaa sydäntään vai järkeään? Jälkeenpäin mainittu ei nimittäin juurikaan ole mun elämässäni vaikuttanut...
Sen olen jo puoliksi päättänyt, että jos mulle käy oikein hyvin ja saan kesäksi ja ehkä myös syksyksi töitä, lähden ensi joululomalla käymään Briteissä. Siitä on nyt kohta kolme vuotta kun olin siellä, ja voin sanoa että on ollut tuskaiset kolme vuotta. Itkua, parkua, ikävää. Näin vahvaa kuuluvuudentunnetta ei aina pääse kokemaan, ja uskon että se on MERKKI.
The Sounds – Home Is Where Your Heart Is
The Streets – Dry Your Eyes
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti