16. maaliskuuta 2011

God is an astronaut.

Mulle tuli eilen tosi mahtava fiilis yhestä ihan pikkujutusta. Olin kävelemässä keskustaan, kun yhtäkkiä joku erittäin komea herrasmies pysäytti mut liikennevaloissa ja kysyi tietä Turun rautatieasemalle. Olin salamannopea ja kerroin oikean reitin alle kymmenessä sekunnissa ja kerkesimme vielä hetken juttelemaan sen jälkeenkin, ennen kuin vihreet iski päälle ja tiemme erkanivat. Kävellessäni pois siitä paikalta aloin hykertelemään mielessäni, että hei, mähän oon turkulaine. Ette voi kuvitellakaan kuinka mahti fiilis mulla oli sen jälkeen koko loppupäivän. Nää on näitä elämän pieniä iloja, joista pitää nauttia aina kun tarjoutuu mahdollisuus. :)


Itse olin vasta vuosi sitten samassa samassa tilanteessa. Keskellä isoa kaupunkia, josta en tiennyt mitään tai varsinkaan tuntenut ketään. Muutto Turkuun yhden ihmisen perässä oli ehkä elämäni isoin ja tyhmin päätös, mutta silti paras. Oon tavallaan löytänyt uudestaan sen ilon elämästä minkä tunsin viimeksi ehkä ala-asteella.


Vaikka elämä ei ehkä aina menekkään niin kuin elokuvissa, pitää muistaa että on niitä elokuviakin tehtäessä itketty, naurettu, paiskottu tavaroita ja huudettu. Ahdistuttu ja masennuttu, mietitty että pitäiskö vaan luovuttaa ja antaa kaiken vaan olla. Mutta aina lopulta tuloksena on jonkun oma mestariteos.

God is an astronaut - Forever lost

Kiitos vielä kaverilleni tämän upean bändin esittelemisestä. Olit oikeessa, tää saa aina hymyn huulille. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti