Se kun et enää muista että bussit pitää pysäyttää.

Kotona ollaan siis mutta kyllä mä siellä enemmän viihdyin. Kevät oli alkamaisillaan jo eikä lunta näkynyt missään, aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja linnut laulo. Kaikki tuntu niin hyvältä ettei todeks uskonutkaan, ja sitten koitti paluu arkeen. Suomeen, talveen, loskaan ja väisteltäviin koiranpaskakasoihin jalkakäytävillä. I feel depressed.

Hetki jolloin olin onnellinen että elän.

Tästä piti oikeestaan tulla se Hollanninmatkan kuvaoksennuspostaus mutta en pysty. Haluun nyt vaan jauhaa paskaa siitä paikasta, muistella sitä niinku siellä vierailusta olis jo ikuisuus ja vertailla sitä Suomeen sekä todeta siten kuinka paljon parempi paikka se oikeasti on. Siellä on oikeesti asiat hyvin. En voi ikinä ymmärtää miten kaikki ihmiset vaan oli niin onnellisia, siis oikeesti, kaikista paisto semmonen elämänhalu ja sisäinen hymyily. Ja kaikki oli älyttömän ystävällisiä. Kukaan ei näyttänyt yrmeetä naamaa, autoilijat väisti AINA kun olit astumassa suojatielle ja jos hölmönä turistina astuit vahingossa pyörätielle, takana tulevat rinkutti mutta hymyili sen jälkeen kiitokseks ihan naama auringolla. Nii ja sekin että pyörät oli oikeesti niitä mitä piti varoa. Ja skootterit. Mutta niitäkään ei tarvinnut pelätä, kyllä ihmiset piti huolen ettei ketään satu.

Ja se turvallisuus. Maassa, jossa prostituutio ja huumeet on täysin arkinen asia, varsinkin Amsterdamissa, sai kulkea ihan huoletta öin ja päivin, pelkäämättä että joku raiskaa sut tai yrittää ryöstää sut. Asia saattaa olla eri yksin kulkiessa, en tiedä koska en missään vaiheessa joutunut olemaan yksin. Kaikki osas englantia ja autto jos apua tarvitsit. Jopa pulsut (joita en muuten nähnyt kuin ehkä pari) osas täydellistä englantia ja oli ystävällisiä. Niin ja sekin, siellä ei oikeesti olla julkisesti humalassa. En nähnyt varmaan ketään oikeasti kännissä olevaa ihmistä koko matkan aikana. Ja kaikkialla oli siistiä, kukaan ei heittänyt roskia maahan ja sait kävellä ilman pelkoa että astut niihin Suomessa jalkakäytävät aina valtaaviin koiranpaskakasoihin. Tai oksennukseen.

Mulle ei oo koskaan ollut ongelmana kävellä yksin yöllä baarista/kaverilta kotiin. Ei ikinä. Tänään kävelin n. 200 metrin matkan ja joku likanen, jumalattomassa kännissä oleva vanha äijä alko huutelemaan mulle jotain ja lähti lopuks juokseen mun perään. En oo ikinä varmaan pelännyt näin paljon. Varsinkin kun pääsin just ja just rappukäytävään sisään ennenku näin sen kääntyvän meijän sisäpihalle. Mä tärisen vieläkin.

"How far we travel in life matters far less than those we meet along the way." -unknown

Saisinko vielä hetken siellä? En haluais enää tottua Suomessa asumiseen kun ei täällä uskalla edes asua.